Eilen minuun iski omituinen tunne, olin juuri lopetellut palaverin Helsingissä (olin siellä asiantuntijana minimikontekstinhallinnasta) ja lähtenyt autoilemaan kohti Turkua. Soitin kollegalle joka puhelun päätteeksi toivotti minulle hyvää viikonloppua. Olin jo väittämässä vastaan (minusta tuntui siltä että viikko oli juuri lähtemässä käyntiin) kunnes muistin että tulihan sitä aamulla Sadunkin kanssa puheeksi se että tosiaankin on perjantai. Silloin se kuitenkin iski. Minua harmitti ettei huomenna olisi työpäivää. Kun tajusin tilanteen ajattelin heti että se on naurettava tunne ja harmistus menikin nopeasti ohi, mutta kuitenkin.
Olisiko nyt sitten niin että minä pidän työstäni? Siltähän se alkaa uhkaavasti vaikuttaa. Työssä itsessään ei ole mitään vikaa, se on kiinnostavaa ja haastavaa. Tapaan ihmisiä ja pääsen yhä myös ratkomaan ongelmia. Opin (ainakin toistaiseksi) jatkuvasti uutta ja palkkakin kelpaa. Mutta että pitää työstään, se sotii jotenkin kaikkia perusarvojani vastaan. Tässähän täytyy alkaa pitää varansa ettei muutu luterilaisen työetiikan omaavaksi suomalaiseksi työnarkomaaniksi ihan huomaamattaan...
--
Riku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti